Tansseista ja tanssimisesta Suomessa ennen 1700-lukua on vain vähän tietoa. Yksi maininta löytyy Olaus Magnuksen historiateoksessa 1500-luvulta ja muutama maininta 1600-luvulta, missä kerrotaan paritanssia edeltäneen tanssikulttuurin koostuneen yleiseurooppalaisista ketju- ja piiritansseista, eläinaiheisista tansseista sekä muista miesten ja naisten ryhmä- ja soolotansseista.
Vanhin Suomeen saapunut paritanssi oli polska, jota tanssittiin 1600-luvun puolivälissä Suomen rannikkoseuduilla. Sen askeleiden kerrottiin olevan niin yksinkertaisia, ettei niitä tarvinnut lainkaan opetella: ”mennään kuten tavallisesti” tai ”mentiin vain polskaamaan ja sillä siisti”. Sen jälkeen saapuivat 1700-luvulla menuetti ja poloneesi, 1800-luvulla valssi, polkka, masurkka ja sottiisi. 1900-luvun alkuun mennessä paritansseista oli tullut tanssimisen ihannemuoto, joka lähes syrjäytti vanhemmat piiri-, ketju ja ryhmätanssit. Paritanssit saapuivat Suomeen Ruotsin ja Venäjän hovien kautta Turkuun, Helsinkiin ja Viipuriin ja sieltä maakuntien kartanoiden herrasväeltä palvelusväelle. Muualla euroopassa tansseja on todennäköisesti siirtynyt myös toiseen suuntaan eli rahvaalta hoveihin.
Henrik Gabriel Porthan kirjoitti vuonna 1778 tutkimuksessaan De poësi Fennica, että ”savolaiset ja karjalaiset tuskin ollenkaan osaavat tanssia – hämäläiset ja rannikkolaiset ovat sen epäilemättä ruotsalaisilta oppineet”. Italialainen Giuseppe Acerbi pysähtyi Oulun seudulla Kuivaniemellä retkellään Nordkapille vuonna 1799. Hän kirjoitti talonpoikien tupatansseista seuraavaa: ”Heidän tanssinsa oli mitä kömpelöintä hyppelyä, vailla kaikkea viehkeyttä; välistä tehtiin jonkinlaisia keikauksia, jolloin naisten hameet liehahtivat ilmaan. Ei minkäänlaista vaihtelua ollut heidän askelissaan, ei mitään kiihkeää tunnetta heidän asennoissaan, ei mitään ilmettä ainoankaan kasvoilla. He tanssivat yhtä hartaan vakavina, kuin jos olisivat uurastaneet sellaisessa työssä, jolla heidän olisi ollut hankittava leipänsä.” Tanssi on selvästikin Suomessa ollut ”vakava asia” jo vuosisatoja. Kyseisissä tansseissa oli tarjolla vain mietoa olutta janon sammuttamiseen eikä paloviinaa, kuten talonpikien juhlissa yleensä. Acerbi kirjoitti ylös soittamassa olleen viulistin sävelmän ja tulkitsi sen olleen poloneesia. Kyseistä tanssia oli opetettu kadeteille jo vuonna 1763, joten sekä tanssi että kappale on voinut kulkeutua sieltä talonpojille. Toinen viulistin esittämä kappale oli myös 3/4-tahtinen, mutta eloisampi sävellys, joka kenties oli polskaa.
Elias Lönnrot tallensi keväällä 1835 runonkeruumatkallaan Vienan Karjalaan Kellovaaran kylässä runon, joka myöhemmin sai nimekseen Tanssin synty. Runokin kertoo tanssien tulleen Suomeen muualta. Sen esitti runonlaulaja Arhippa Pettusen sisar Moarie.
Taian tantsihin ruveta.
Ei oo tantsi miun rotima [synnyttämä]
eikä toisen kumppalini:
tantsi on tuotu tuonenpoa
Uuen linnan ulkopuolen
Pietarin pihoja myöten
Vienan väljiltä vesiltä –
eipä vielä sieltäkänä!
Tanssilavat
Piiri- ja ryhmätanssit onnistuivat lähes missä vain, mutta paritanssit vaativat kovan ja tasaisen alustan, joten niitä alettiin tanssia niityjen ja pihojen sijaan tanssikallioilla, sillloilla, laitureilla ja sisätiloissa. Alkukesällä tyhjät ladot ja ulkorakennukset sopivat tanssipaikoiksi ja talvella isommat pirtit ja tuvat. Sadonkorjuuaikaan järjestettiin usein talkootansseja ja muina aikoina nuoret kokoontuivat nurkkatansseihin, joita järjestettiin vain tanssimista varten. Nurkkatanssien muita nimityksiä olivat kemut, penskajaiset, paalit (baalit), hypyt ja hieriäiset.
Sanomalehdessä Uusi Suometar mainitaan tiettävästi ensimmäisen kerran suomenkielellä sana tanssi-lawa vuonna 1874. Mikkelin tansseista on maininta Uusi Suometar -lehdessä vuodelta 1879, missä kerrotaan Mikkelin ”wapaehtoisen palosammutuskunnan” juhlista: ”soittokunta oli tilattu Wiipurista, juhlakenttä oli mukawasti warustettu puhe-, soittokunnan- ja tanssi-lawoilla, telttilöillä sammutuskunnan joka osastoa warten, ravintolalla y.m.”
Tanssilavojen rakentaminen Suomessa alkoi kansantieteen professori Ilmar Talven mukaan 1880- ja 1890-luvuilla. Lavat olivat usein aluksi kattamattomia lautalattioita, joissa oli reunoilla kaiteet. Pohjanmaalla yhtenä sysäyksenä lavojen rakentamiseen oli herätysliikkeiden voimistuminen, jolloin paikkaa tanssien järjestämiseen oli muuten vaikeaa löytää. Ahvenanmaan Lumparlandissa tiedetään erään papinrouvan 1900-luvun alussa tervanneen kokonaisen tanssikallion. Myös nuorisoseuraliike syntyi 1880-luvun lopulla ja monin paikoin tanssilavoista tuli maaseudun huvielämän keskuksia. Nuorisoseurojen vanavedessä syntyi maamiesseuroja, raittiusseuroja, marttoja, urheiluseuroja, vapaapalokuntia jne. Tansseilla ja juhlilla kerättiin varoja, joilla vuosisadan vaihteessa rakennettiin seurantaloja, joissa voitiin esittää kansaa sivistävää ja kehittävää ohjelmaa ennen tansseja.
Ensimmäisen maailmansodan aikaan alettiin huvitilaisuuksista periä sotaveroa, jonka nimi muutettiin vuonna 1920 huviveroksi. Vero oli huomattavasti pienempi ohjelmallisille iltamille kuin tanssi-iltamille. Sota-aikaan oli voimassa tanssikielto, jota valtiovalta perusteli moraalisilla syillä: oli sopimatonta huvitella samalla, kun miehet rintamalla kaatuivat. Kieltoa tosin kierrettiin järjestämällä maaseudulla nurkkatansseja ja kaupungeissa kotihippoja. Tanssikoulutkin tarjoisivat tanssikursseja, joiden alussa oli kurssi naisopettajan johdolla ja loppuaika tanssittiin. Tämäkin kiellettiin vuonna 1943.
Kun tanssikielto kumottiin tammikuussa 1945, populaarimusiikin professori Vesa Kurkelan mukaan tanssikiihko sai käsittämättömät mittasuhteet. Tanssinopettaja Vilma Hartwik muisteli, että Rovaniemeä jälleenrakentavia miehiä suorastaan tungeksi tanssikursseille. Oppitunti täpötäydessä ruokalarakennuksessa kesti 45 minuuttia, jonka jälkeen otettiin taas uudet kurssilaiset sisään. Osa joutui odottamaan kolmekin tuntia vuoroaan. Lajeina Hartwikin kurseilla olivat foksi, tango, valssi ja polkka. Musiikkia soitettiin sähkögrammarilla, mutta koska sähköä sai säännöstelyn takia vain kaksi tuntia päivässä, joutui joku aina vuorollaan pyörittämään levyä sormellaan niin kauan kuin jaksoi. Sitten vaihdettiin seuraavaan pyörittäjään.
Vanhat seurantalot otettiin tanssikäyttöön, tanssilavoja kunnostettiin ja uusia alettiin rakentaa kiivaasti heti tanssikiellon poistuttua. Jokainen itseään kunnioittava seura ja yhdistys rakensi oman tanssilavansa – yleensä talkoovoimin. Monet lavat olivat avolavoja, mutta varakkaammat seurat rakensivat katettuja lavoja, jotka lavan menestyksen myötä saattoivat saada myös seinät. Rakennuslupia ei siihen aikaan ainakaan avolavoille tarvittu – isommille ei aina osattu tai viitsitty hakea. Lavojen kokonaismäärästä ei ole tietoa, mutta niitä on arvioitu olleen 1950-luvun alussa 1000-3000 ja seurantaloja lähes 3000. Etelä-Savossa sanomalehdissä tansseja mainostaneiden kesälavojen määrä oli vuonna 1965 38 kpl, vuonna 1985 23 kpl ja vuonna 2005 9 kpl. Vuonna 2005 tanssilavoja- ja taloja oli koko Suomessa kaikkiaan 567 kpl, mutta säännöllisesti tansseja järjestettiin niistä alle kolmasosassa.
Lavat rakennettiin sotien jälkeen sinne, missä nuorisoakin oli, mutta myöhemmin lavan paikaksi etsittiin usein kaunis luonnonympäristö. Ennen sotia alkanut tanssilavojen kulta-aika kesti 1960-luvulle, jolloin tuli nuorisomusiikki ja discot alkoivat vetää nuorisoa enemmän kuin tanssilavat. Kaupunkeihin perustettiin muuttoliikkeen myötä 1970-luvulla runsaasti myös tanssiravintoita, mitkä osaltaan vähensivät tanssien määrää perinteisillä tanssilavoilla. Seuraavina vuosikymmeninä suosituimpien esiintyjien palkkiot kohosivat, joten väkeä oli saatava paljon, että tanssien järjestäminen kannatti. Pienten lavojen kapasitettii oli rajallinen, siispä alettiin rakentaa suurlavoja ja viihdekeskuksia hyvien liikenneyhteyksien päähän. Tanssiminen alkoi samalla muuttua nuorison kokoontumisesta ja elämänkumppanin etsinnästä enemmän harrastukseksi, joka keskittyi suurlavoille.
Lavatanssin nousu harrastuksena on synnyttänyt runsaasti tanssikouluja ja -seuroja, jotka tarjoavat tanssiopetusta. Harrastajat ovat usein hyvin omistautuneita ja osaavat runsaasti eri tanssilajeja. Samalla kynnys lähteä lavatansseihin voi olla hyvinkin korkea niille, jotka eivät ole kursseilla käyneet.
Iskelmä-aiheisia radiokanavia kuuntelee valtava määrä suomalaista, mutta vain harva käy tanssimassa. Vuoden 1991 Tilastokeskuksen vapaa-aikatutkimuksen mukaan neljäsosa vastaajista ilmoitti käyvänsä tanssilavoilla, mutta vuonna 2017 tanssivien määrä oli enää 7%. Vastavoimana nykyisille suurlavatansseille on syntynyt esimerkiksi nuorille aikuisille tarkoitetut We Love Helsinki -iskelmätanssit, joissa pääasiana on rento juhliminen ja nostalginen levymusiikki 1930-1980 -luvuilta. Tanssinjärjestäjät ovat myös pyrkineet houkuttelemaan nuorempia kävijöitä ottamalla ohjelmistoon välillä bile- ja viihdeartisteja ja tanssikoulut ja seurat järjestävät omia tanssi-iltojaan. Tanssikulttuurin säilymisen kannalta onkin tärkeää saada nuoria ja keski-ikäisiä aikuisia mukaan tanssimaan – tavalla tai toisella.
pj.Minna Frosti
Lähde:
Kerkko Hakulinen & Pentti Yli-Jokipii, Tanssilavakirja, 2007.
Vekkosivut:
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/11/11/tanssilavojen-viimeinen-sukupolvi
https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/jukka-konttinen/tanssilavojen-alamaki-tilastoissa/