Astun kauppakeskus Stellan Tähtitorille. Normaalisti tähän aikaan päivästä kolmessa torin kahviossa on pöydät lähes täynnä lounastajia ja kahvittelijoita. Kuulun ukkokööriin, joka istuu päivittäin kahvilla ja samoissa pöydissä. Nyt pöydät ovat tyhjillään. Kahvila-aluetta kiertää
“surunauha” vahvistettuna kyltillä, jossa ehdottomasti kielletään alueella oleskelu. On menossa kolmas tällainen päivä – siis vasta opetteluvaihe etsiä korvaavaa ajankulua.
Ei ihme, että mieleen nousee vanha sanonta “tottumus on toinen luonto”. Koronan aikana jokainen on joutunut luopumaan jostakin. On se ollut tarpeellista tai ei, mutta kumminkin. Nyt tuntuu ihan oikeasti siltä, että “mikään” ei palaa enää ennalleen. Jos ei muuta, niin esimerkiksi suhtautuminen itsestään selvyytenä pitämiinsä asioihin. Se ei olekaan enää itsestään selvyys.
Vuosi sitten tanssiväki sai ensimmäisen tuntuman rakkaan harrastuksensa haavoittuvuuteen. Uutiset vaarallisen pandemian leviämisestä aiheuttivat ansaittua huolta. Pari kuukautta myöhemmin (19.5.2020) tuli Suomen Seuratanssiliitolta (SUSEL) koronavirustiedote jäsenseuroille. Siinä annettiin yksityiskohtaiset toimintaohjeet tanssikurssien ja muiden vastaavien tapahtumien järjestämiseen. Nuo SUSELin ohjeet ovat kayttökelpoiset edelleen, jos osallistuvien määrän
yläraja olisi 50, eikä esim. yhdeksän.
Monelle meistä oli tottumus, että tiettyinä iltoina tiettyyn kellonaikaan lähdettiin tanssiharkkoihin. Viikonloppuisin olivat edessä yleiset tanssit ja kimppakyytireissut, jotka vaativat oman valmistelunsa ja rutiininsa. Kun siihen lisätään vaikkapa lentopalloharkat, karaokekerhon kokoontumiset ja katsomopaikat sisäpeleihin, oli viikko kasassa.
Nyt ei ole. Nuo rutiinit veivät viikossa helposti 15-20 tuntia. Tuli tyhjää. Tuli ikävä näitä harrastuksia ja ihmisiä, jotka vuodesta toiseen jakoivat ilon ja innostuksen yhteiseen harrastukseen.
Jo edellisessä blogissa tuli esille huoli tulevaisuudesta ja koronan vaikutuksesta siihen. Yhä useammin tulee julkisuudessa esille ennakointia, kuinka me suomalaiset tästä koettelemuksesta selviämme. On helppo olla yhtä mieltä niistä ajatuksista, joita tuossa blogissa mainittiin. Henkisiä vaurioita tulemme korjaamaan vuosikaudet.
Vanha sanonta on myös se, että “minkä taakseen jättää, sen eestään löytää”. Nyt, kun fyysiset kontaktit ovat vähissä, nousevat kaikki erilaiset yhteydenotot uuteen arvoon. Erityisesti nille, joille jokin merkkitapahtuma on sattunut korona-aikaan. Normaalien, kenties kymmenien, henkilökohtaisten tapaamisten sijaan, saatkin kokea sähköisen viestinnän kautta hyvältä tuntuvia yhteydenottoja. Vaikka tiedätkin, että viesteihin liittyy kohtelijaisuutta, jota et ehkä tunnista itsessäsi sellaisenaan, niin silti se luo hyvän olon tunteen.
Ehkä kaikki meistä ei ole tottunut synttäriviestiin, kuten:
“Lämpöiset ja rakkaudelliset onnen halaukset sinulle, sinä ilon ja valon lähettiläs. Kuinka voit?”
“Arvostan sinun arvoja elämässä, ne ovat yhteneviä omieni kanssa.”
Mukana oli myöskin taltiointi Jarkko Aholan upeasta tulkinnasta
ikävästä. Muistattehan: Onko sulle koskaan ikävä tullut… Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä..Sinulla on ikävä, mistä et ole koskaan kuullutkaan..
Tuleekin miettineeksi, onko meillä ikävä entiseen, vai aukaiseeko koronavirus ovet aivan uuteen ajattelutapaan. Tuleeko mieleen sitten, kun tanssipaikat ja harkkasalit avaavat ovensa, millaisesta lahjasta saamme nauttia – lahjasta, joka mahdollistaa ystävyyksiä, kaverisuhteita, hienoja musiikillisia ja liikunnallisia nautintoja, yhteisöllisyyttä, jota vain tanssi pystyy omassa erikoisuudessaan tarjoamaan.
Jotta päästään tähän se vaatii vielä kärsivällisyytta. Kulunutta sanontaa lainaten: valoa on kuitenkin näkyvissä tunnelin päässä.
Jo vuodentakainen vinkki oli, että menetettyjä tottumuksia voisi korvata uusilla tai palauttaa jotain entistä ohjelmaan. Tällainen vinkki tuli eteen, kun satuin ottamaan käteen pappani perintönä 1800-luvulta olevan rahapussin, joka ei mahdu enää nykyaikaisten vaatteiden taskuun. Tuosta ajan patinoimasta “lompsasta” löytyi useita urheiluseurojen jäsenkortteja. Kaksi niistä on vuodelta 1951. Ensimmäisenä osui käteen Mikkelin Nyrkkeilijöiden jäsenkortti. Siitä syntyi kipinä ripustaa
juhlavuoden kunniaksi nyrkkeilysäkki autotallin kattoon. Ajatus oli muhinut jo vuosikaudet, sillä kaupan suojamuovissa oleva säkki on virunut nurkissa turhan pitkään. Nyt katossa on 2X6 tuuman lankku, joka odottaa lähipäivinä koukkua, johon säkki ripustetaan. Eräs lajin harrastaja lohdutteli, ettei se iskunopeus mihinkään ole 70 vuodessa kadonnut. Täytyy myöntää, että olen asiasta hieman toista mieltä.
Juhani Penttinen